Kasvatustieteen peruskurssi kesäkuulta 2015

Näyttöportfoliota koostaessani, huomasin erään puutteen blogissani. En ole tänne lainkaan kirjoittanut suorittamistani 10 kasvatustieteen opintopisteestä. Korjatkaamme tämä heti! Suoritin opinnot verkkoversioina kesällä 2015. Tiukkaa settiä ja runsaita tehtäviä. Mutta ah, kyllä sieltä tuli lehtoreilta miellyttävää palautetta: jatkathan kirjoittamista, olet taitava! Jippii! Pitääpä muuten käydä ottamassa talteen avoimen puolelta nämä asiat, jotta voi joskus heikkona hetkenä hakea itsetunnolle buustausta!

Opintojen alussa ajattelin, että kasvatustieteen perusopinnoissa tullaan kertomaan kuinka minun kuuluu oppiaineita opettaa, mitä metodeja käyttää ja miten toimia luokkahuoneessa. Kuinka väärässä olinkaan. Tajusin erheeni jo ensimmäisestä luennosta, jossa Eetu Pikkarainen johdatteli meitä kasvatustieteen perusopintojen pariin. Kasvatustieteissä puhutaan niin paljon laajemmasta asiasta – ihmisyydestä. 

 

1.1.         Ihmisyys

 

Pikkarainen toteaa, että kasvatus on ihmisyyden tuottamista. Ihmisyys on sovittu, normitettu tapa toimia ja olla (Pikkarainen, 2014). Näin ollen kasvatustiede on näkemys ihmisyyden tuottamisesta, keinoista ja normeista. Ihmisyys tulee nähdä laajemmin kuin mitä ihmisenä oleminen on. Ollakseen inhimillinen ihminen on täytynyt olla kasvatettu politiikkaan, estetiikkaan, työhön, uskontoon ja etiikkaan. Näihin kaikkiin tulee sisältyä vapautta, kielellisyyttä ja historiallisuutta (Pikkarainen, 2014.) Inhimillistä ei ole osata vain yhtä asiaa suppeasti. Toisaalta taas inhimillisyyteen, ihmisyyteen, kuuluu yksilön vapaus ja itsemääräämisoikeus. On pakko tulla kasvatetuksi, jotta voi olla oikeasti ihminen. Pedagoginen paradoksi aukeni minulle näiden pohdintojen kautta osallistuessani Pikkaraisen luennolle. Miten voi kasvattaa sivistystä, kun sivistys on vapaata eikä pakotetusti opittua? Tätä on ihmisyys ja kasvatustiede – alituista asioiden pohtimista ja kyseenalaistamista, itseään kasvattaen.

 

2.   Kasvatustieteen peruskäsitteet ja pedagoginen toiminta

 

Mielestäni on olennaista pystyä erottamaan – tai tiedostaa – kasvatustieteen peruskäsitteet sukeltaakseen syvemmälle itse tieteeseen. Siksi seuraavassa erittelen Pikkaraisen luennon ja Siljanderin oppikirjan annista kasvatustieteen peruskäsitteiksi tiedostamani käsitteet: kasvatus, sivistys ja opetus sekä muita käsitteitä yhdistävänä pedagogisen toiminnan. Peruskäsitteitä on asian käsittelijöistä riippuen useita muitakin, mutta mainitsemani kolme ovat pysyneet kasvatustieteen termistössä mukana pitkään. Pedagogisen toiminnan haluan ottaa esiin, sillä mielestäni jokaisen opettajan toimivan tulisi tiedostaa miksi ja miltä kanteilta hän työtään tekee. Nämä asiat olivat itselleni varsin avaavia ja haluankin korostaa niitä nostamalla ne esiin tässä loppuesseessäni.

  

2.1.         Kasvatus

 

”Kasvatus on ihmiseksi tulemista” luennoi Pikkarainen. Siljander toteaa kirjassaan, että kasvatus on nimenomaan toimintaa eikä prosessia. Jotta voidaan puhua kasvatuksesta, sen täytyy tapahtua tietoisesti kasvattajan ja kasvatettavan välillä, siinä täytyy olla tarkoitus ja tavoite (Siljander 2014). Kasvatus on uusien aikuisten tuottamista, uudenlaiseen yhteiskuntaan kasvattamista (Pikkarainen 2014). Eräänlaista tulevaisuuden hallintaa: tällaisessa yhteiskunnassa elämme nyt, tuollaiseen haluamme päästä – kasvattakaamme tulevat aikuiset näin. Tämäkin ajattelu tukee sitä, että kasvatustiede ja kasvatus tuottavat ihmisyyttä, inhimillisyyttä ja kehittävät toimintaa, joka kehittää yhteiskuntaa.

 

Kasvatus on käytännöllistä toimintaa, jossa kasvattaja yrittää vaikuttaa toisen osapuolen toimintaan eli kasvattaa häntä ihmiseksi. Kasvatettava toimii ja kasvaa myös toimiessaan. Kasvatus ja sivistys toteutuvat vuorovaikutuksessa (Pikkarainen 2014.) Mielestäni kasvatettavan toimiminen ja kehittyminen voidaan ajatella myös kasvattajan roolille. Kysymys kuuluukin, että voiko kasvattaja kasvattaa itseään? Täytyykö aina olla vuorovaikutusta toiseen osapuoleen? Pedagogisella interaktiolla tarkoitetaan vähintään kahden ihmisen välistä vuorovaikutussuhdetta, kasvatusta. Yleisesti tällaisessa tilanteessa toinen – kasvattaja – on vanhempi ja kokeneempi. Miten sitten on mahdollista kasvattaa itseään? Näkisin, että yksilön kehittyminen itsekseen, itseopiskelu ja tutkiskelu kehittävät ihmistä, mutta kasvattaako se hänen ihmisyyttään on mielestäni vielä avoin kysymys. Voiko ihminen tietää mitä kohti hänen tulisi mennä ja mitä häneltä puuttuu, jotta hänestä tulisi aikuinen, olematta kuitenkaan vielä aikuinen?  Voiko itsensä kanssa olla interaktiivista vuorovaikutussuhdetta? Näkisin näin alustavassa pohdinnassani, että ei voi. Tämä esseeni toimii esimerkkinä. Voin pohtia asioita, esittää kysymyksiä runsaastikin mutta yksikseni en saa interaktiivista vuorovaikutusta aikaiseksi, en saa jatkojalostettua ajatustani saati vastattua kaikkiin kysymyksiini enkä näin kasvatettua itseäni. Monella kasvattajalla, kuten minullakin tässä esseessä, ajatukset jäävät pyörimään ympyrää, ulosmenoa ei löydy, koska kukaan toinen ei ole ujuttamassa ympyrääni ylimääräistä osaa, joka päästäisi ajatuksen ulos tutusta piiristä. Olisiko ollut kasvattavaa tehdä tämä loppuessee parityöskentelynä?  

 

2.2.         Sivistys

 

Sivistys kasvatustieteen peruskäsitteenä on sekä vanha että tuore. Vielä jopa 1990–luvulla haettiin uusia määritelmiä sivistykselle ja sen roolille kasvatustieteessä. Siljanderin esittelemä antiikin hellenistinen cultura animi – perinne kuvaa mielestäni sivistyksen puhdasta sydäntä: hengenviljelyä, sielun jalostamista (Siljander, 2014.) Sivistynyt ihminen on hyväsydäminen.

Sivistys on ihmiseksi tulemisen luova prosessi. Eli se prosessi, jossa henkilö saavuttaa inhimillisessä toiminnassa vaadittavia kompetensseja (Pikkarainen 2014). Sivistystään ihminen voi itse muokata ja kehittää. Ja tällä tavoin ihminen voi tavoitella jotain edistyneempää elämänmuotoa (Siljander, 2014.) Toisin kuin kasvatuksessa, näkisin, että ihmisen osuus ja vaikutusmahdollisuus omaan sivistykseensä on selkeästi osoitettavissa. Tavoitteellinen, aidosti asioista kiinnostunut ihminen, pyrkii tekemään hyvää ja sivistämään itseään. Sivistyskykyinen ihminen hakee sitä viisautta mitä paremmassa huomisessa, tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan. 

 

2.3.         Opetus

 

Opetuksen käsite avautui itselleni parhaiten Siljanderin teoksessa olleella Didaktisella kolmiolla. Kolmion kärjet muodostavat opettaja, oppija sekä sisältö. Mikäli jokin näistä puuttuisi, kolmio ei olisi enää kolmio eli opetusta ei tapahtuisi. Jokainen kolmion kärki on tekemisissä kahdensuuntaisesti toistensa kanssa. Sisältö vaikuttaa sekä opettajan opetustoimintaan että oppijan oppimisprosessiin. Opettajan tavoitteena on opettaa oppijalle sisältö (Siljander, 2014.) Didaktinen kolmio kertoo meille, että meidän tulee toimia yhteistyössä yhteiskunnassamme, jotta pääsemme kohti parempaa tulevaisuutta. Sosialisaatio on tärkeä osa opetusta.

 

Onko opetuksella ja kasvatuksella eroa? Siljander toteaa, että opetus on suunnitelmallisempaa kuin kasvatus. Opetuksen yhteydessä käytetään paljon termejä opetussuunnitelma, opetusaikataulu, jne. Tämä ei kuitenkaan mielestäni lisää suunnitelmallisuutta pelkästään. Kasvatuskin on suunnitelmallista: tavoitellaan kasvatuksen tuloksia, yhteiskuntakelpoista ihmistä. Siinä olen Siljanderin kanssa samaa mieltä, että opetuksessa on tietty sisältö, joka pyritään saamaan oppijalle opituksi ja tältä kannalta katsottuna opetus on suunnitelmallisempaa. Kasvatuksella ei ole mitään eksaktia kirjoitettua oppisisältöä, jonka hallitessaan kasvatettava on valmis. Sanoisinkin tältä pohjalta, että opetus on yksityiskohtaisempaa tietoa sisältävää verrattuna kasvatuksen yleismaailmallisuuteen. 

 

2.4.         Pedagoginen toiminta

 

Pedagoginen toiminta ja ajattelu rakentuvat neljän perusperiaatteen pohjalle. Näitä periaatteita ovat sivistyskykyisyys, vaatimus itsenäiseen toimintaan, kontekstuaalisuus sekä sivistyneempi tulevaisuus. Kasvattajan tulee osata arvioida kasvatettavan sivistyskykyisyys (Pikkarainen, 2014.) Jäin pohtimaan, että voiko kasvattaja sitten päättää, että oppijalla ei ole sivistyskykyisyyttä ja täten jättää hänet kasvattamatta? Ei varmaankaan, sillä kasvattajalla on velvollisuus olettaa kasvatettavan olevan sivistyskykyinen. Monesti ensivaikutelma voi pettää ja ihmisten mielikin muuttua, varsinkin vielä kasvatuksen alkuvaiheessa olevan. On kasvattajan kompetenssia toimia psykologisesti oikein ja saada kasvatettava avoimeksi opille.

 

Toinen perusperiaate on vaatimus itsenäiseen toimintaan. Itsenäinen toiminta kehittää huomattavasti enemmän, kuin valmiiksi ohjattu ja tarkoin opastettu opetus. Tämä jokaisen kasvattajan olisi hyvä huomioida ja täten antaa tilaa oppijalleen kasvaa, oivaltaa ja kehittää itseään. Yksinään kukaan ei kuitenkaan itseään voi kasvattaa, vaan kontekstissa muun yhteiskunnan kanssa. Tämä kolmas periaate korostaa kulttuurisen ympäristön ja yhteisön merkitystä (Pikkarainen, 2014.) Siljanderin esimerkki susilapsesta tuo hyvin esille yhteiskunnan ja kulttuurin merkityksen: viidakossa kasvaneella ei ole sama yhteiskuntakelpoisuus aikuisena kuin ihmisyhteiskunnassa eläneellä (Siljander, 2014).

 

Kasvatuksen tarkoituksena on ihmisyys, ihmiseksi tuleminen. Kasvattajan suuri rooli on välittää tulevalle sukupolvelle sellaisia oppisisältöjä, jotka ovat mielekkäitä heidän tulevaisuutensa suhteen. Sivistyneempi tulevaisuus on neljäs pedagoginen perusperiaate (Pikkarainen, 2014). Pyrkimys parempaan tulevaisuuteen, pyrkimys hyvyyteen ja edistyneeseen yhteiskuntaan ajavat meitä kasvattajina eteenpäin. Inhimillinen ihminen ei ole koskaan valmis, aina on kehitettävää. Kasvattajan on tärkeää pysyä ajan tasalla ja mielellään hieman edelläkin, jotta hän osaa ottaa kasvatettavilleen oikeat asiat opittaviksi. Viimeisin perusperiaate korostaa kasvattajan vastuuta tulevaisuuden yhteiskunnasta. Kasvattajalla täytyy olla kompetenssia toimia kasvattajana, hänen tulee reflektoida ja tehdä jatkuvia huomioita ympäristöstään (Pikkarainen, 2014).

 

3.   Päätelmä

 

Nykypäivän kasvattajilla ja meillä tulevaisuuden kasvattajilla on velvollisuus ohjata oppijoita, kasvatettaviamme, tarpeelliseen suuntaan ja evästää heitä kohtamaan edistyneempi tulevaisuus. Kasvatustiede on ihmisyyden tukemista. 

 

”Minä olen vielä pikkuinen, ja siksi tahtoisin. Oppia tän´ 
    maailman, paljon paremmin.
    Ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen. Niin toivon että
    oppimasta koskaan lakkaa en.”

Petri Virtanen

  

Lähdeluettelo

 

Pikkarainen, Eetu. 2014. Kasvatustieteen peruskurssin luentovideot. Oulun yliopisto, Avoin yliopisto

Siljander, Pauli. 2014. Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Vastapaino. Tampere 2014.

Virtanen, Petri. Minun ystäväni. (laulu)