Kasvatussosiologian esseen kirjoitin elokuussa 2015.
1. Kasvatussosiologia
Astuessani tähän viimeiseen osioon
kasvatustieteen peruskurssin opinnoista, koin olevani aivan yhtä pihalla kuin
psykologiaan astuessani. En tiennyt mitä kasvatussosiologia on, tai miten minun
sitä tulisi lähestyä. Mielenkiinnolla siis astuin Veli-Matti Ulvisen
luennoille.
Luennot
lähtivät liikkeelle pohdinnalla suomalaisesta koulutusjärjestelmästä sekä
siihen liittyen kasvatussosiologian tutkimuskohteesta (Ulvinen, 18.11.2014). Mikä näistä on kasvatussosiologian
tutkimuskohde: kasvatus, koulutus vai sosialisaatio? "Kasvatussosiologia
tutkii ihmisten sosialisaatiota ympäristöönsä ja yhteisöönsä". Sosiaalinen
ei voi syntyä tyhjiössä, tyhjiöllä tässä tarkoitetaan yksinäistä ihmistä ilman
kosketusta mihinkään muuhun. Sosiologia tutkii miten ihmiset elävät erilaisessa
kulttuuriympäristössä. (Ulvinen, 18.11.2014.)
Sosiaalisoituminen ja yhteisön vahvaksi tuleminen, vaatii yhdessä
tekemistä. Perusluennolla ei voi tulla vahvaksi, sillä Ulvinen vain luennoi ja
muut ovat hiljaa (totesi itse näin) (Ulvinen, 18.11.2014). Tämä toteamus on niin
totta! Pohdin jo edellisellä kasvatuspsykologian luennolla, että olisin
halunnut kommentoida, osallistua keskusteluun, mutta en voinut. Kuuntelin
tallennetta ja olin AC –istunnon varassa. Tämä ei liene minulle se parhain tapa
oppia. Luennoitsija Ulvinen myös hieman – ehkä tarkoituksella provosoidakseen –
ulkoisti netin päässä olevia, piti heitä (tai meitä) vähempiarvoisina.
Tällainen eriarvoistaminen ei tue sosiaalisoitumista, ei tee yhteisöä vahvaksi
eikä myöskään toimi kasvatussosiologisesti oppijaa auttaen. Parhaimmat tulokset
ihan varmasti saadaan aikaan, kun on keskustelua, yhdessä onnistumista ja
myöskin sitä epäonnistumista. Olenkin ihmetellyt jo pidemmän aikaa, että miksi
ihmeessä opetus tapahtuu luennoimalla? Missä viipyy työpajojen ja
projektiluontoisen opiskelun todellinen läpimurto? Omassa työssäni kouluttajana
olen viimeisen vuoden aikana pyrkinyt irtaantumaan puhtaasta luennoinnista ja
saavuttamaan enemmän yhdessä tekemistä. Alun lämmittelytehtävät starttaavat
yhteisön vahvaksi tulemisen ja ohjaavat yhteiseen toimintaan.
2. Syrjintä, erottelu, syrjäyttäminen, syrjäytyminen
Toisen luentopäivän aiheena oli
syrjintä, sen erottaminen sekä eri muodot. En ollut aikaisemmin syvällisemmin
pohtinut eroja syrjinnän, erottelun, syrjäyttämisen ja syrjäytymisen välillä.
Jotenkin en osannut mieltää niiden erojen ajattelemisen tarpeelliseksi. Ulvisen
luennot (19.11.2014) kuitenkin avasivat aihetta huomattavasti ja uutisointiin
syrjäytymisestä tulisi kiinnittää tarkempaa huomiota – erityisesti
sanavalinnoissa. Kuka tarvitsee syrjintää, erottelua? Syrjäyttämistä, syrjäytymistä? Tällä
pohdinnalla lähti kolmas luentotunti liikkeelle 19.11.2014.
Syrjintä syntyy, kun on olemassa ihmisryhmä, joka ajattelee toimivansa
oikein (kulttuuriset tai symboliset tavat) ja syrjii erilailla toimivia. On
luonnollista ajatella, että ”kaikki eivät voi alkaa kaikkia” (Ulvinen,
19.11.2014). Tätä dilemmaa olemme pohtineet jo lapsemme päiväkotiryhmän
hoitajien sekä lasten vanhempien kanssa. Tuo lausahdus on minulle vapauttava.
Tyttärelläni on päiväkodissa yksi paras ystävä. He ovat keskenään todella
paljon, parhaimmat leikit heillä syntyvät niin ja heidän silmänsä syttyvät kun
he tapaavat aamuisin. Kenestäkään muusta tyttäreni ei oikeastaan päiväkodissa
olekaan puhunut. Hoitajat alkoivat viime keväänä puhua meille ja toisen tytön vanhemmille,
että tyttöjen tulisi nyt enemmän leikkiä muiden kanssa ja ottaa muita mukaan.
Minulle tuli jopa syyllinen olo jatkuvista ”Elli ja Anni leikkivät kahdestaan”
–kommenteista. He ovat löytäneet toisistaan tuen ja turvan, ystävän. Heidän
leikkinsä keskenään ovat kehittäviä ja he oppivat toisiensa kautta yhteistyötä.
Kaikki eivät voi alkaa kaikkia. Enää en aio potea tästä asiasta huonoa
omaatuntoa, kiitos Ulvinen!
”Jos oon
tässä en voi olla tuossa ja noi tyypit tuolla ei kuulu meidän porukkaan.” Tämä
on luonnollista syrjintää. Saman asian Ulvinen sitoi myös
työpaikkailmoituksiin. Jos haetaan levyseppähitsaajaa, ei työhön valita silloin
luokanopettajaa. Tällöin kyseessä on rakenteeseen liittyvää syrjintää, joka on
huomaamatonta ja hyväksyttävää. (Ulvinen, 19.11.2014.) Itse en miellä tätä
syrjinnäksi. Miten voi olla syrjintää, jos ei täytä kriteerejä olla osa jotain?
Luokanopettajalla ei ole levyseppähitsaajan taitoja, joten hän ei voi hoitaa
tehtävää pätevästi. Tämä asia on fakta ja perusteltu, ei syrjintää. Syrjintä
sanana mielletään varsin negatiiviseksi, mutta tämän työnhaun kautta asian
ajattelu tuo siihen mielestäni toisenlaisen sävyn. Onko syrjintä myös valintaa?
Valitsemme sinut, emme sinua. Valinnalla on positiivisempi kaiku.
Syrjinnästä leppoisampi muoto on erottelu. Ihminen sosiaalisena olentona
tekee erottelua. Ihmisen tulee pystyä erottelemaan asioita, on tarpeellista
tietää kenen joukossa on. Ulvinen toteaa luennollaan, että jollei ihminen pysty
erotteluun, hän on hukassa. (Ulvinen, 19.11.2014.) Kouluissa oppilaita
eroteltiin omana kouluaikanani perusluokkiin ja myöskin sitten
tarkkailuluokille, tarkkiksille. Nykyään, näin olen ymmärtänyt, ei tällaisia
tarkkailuluokkia enää ole, vaan kaikki ovat yhtä suurta luokkaa – jotta kukaan
ei erottuisi joukosta. Tällainen ei kuitenkaan ole välttämättä hyvä asia. On
tarpeen erotella erilaisia apuja tarvitsevia ja toisaalta taas eri tahtiin
eteneviä. Tällainen persoona ja oppimistapojen mukainen erottelu voi jopa
ehkäistä syrjäytymistä.
Kun joku syrjäytetään, on kyse statuskilpailusta, kilpailutilanteesta.
Tällöin puhutaan syrjäyttämisestä. Kilpailutilanteissa syrjäyttäminen on
hyväksyttävää. Ymmärrettyä se on silloin, kun kriteerit ja perustelut ovat
läpinäkyviä, tiedetään miksi toinen voitti. Esimerkiksi työpaikkahaussa -
valitaan ykkönen, joka syrjäyttää kakkosen. Perustelujen ollessa esimerkiksi
poliittisia tai jos syrjäytetään potkujen muodossa, sitä on vaikeampi ymmärtää.
Mikäli potkut saaneella ei ole mahdollisuutta hakea muuta työtä, hänet
syrjäytetään työelämästä, silloin sitä ei hyväksy lainkaan. (Ulvinen,
19.11.2014.)
Neljäs termi syrjäytyminen on hieman samankaltainen kuin syrjäyttäminen,
mutta asiana täysin eri. Syrjäytymistä ei tarvitse kukaan. Syrjäytyminen on
negatiivinen muutos elämäntilanteessa. Ulvinen puhui elämäntapaintiaanin (heitä
eli mm. Kittilässä 1990 –luvulla) valinnasta astua pois oravanpyörästä. Tällöin
ei ole kyse syrjäytymisestä, vaan valinnasta. Syrjäytyminen on prosessikäsite.
Nuori ei ole syrjäytynyt työelämästä, jos ei ole koskaan siellä ollutkaan.
Ulvinen ihmetteli isoilla kirjaimilla miten meillä voidaan puhua työelämästä
syrjäytyneistä nuorista, jos he tulevat suoraan koulunpenkiltä. Hän totesi
luennollaan myös, että ammatillisen koulutuksen saanut voi syrjäytyä
työelämästä, koska hän on käynyt työharjoittelussa eli saanut
työelämäkokemusta. (Ulvinen, 19.11.2014.) Tämä oli minusta ristiriitainen
kommentti. Oman kokemukseni mukaan – niin itse työharjoittelijana kuin
työharjoittelijan ohjaajana – työharjoittelua ei monastikaan voi verrata
oikeaan työelämään. Toisaalta taas lähes jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut,
koulusta valmistunut ja töitä etsivä, on tehnyt kesätöitä. Eikö niitä sitten
lasketa työelämäkokemukseksi? Ennemmin minä oikeat palkalliset kesätyöt
laskisin työelämäkokemukseksi kuin palkattoman työharjoittelun.
Syrjäytymistä on montaa muotoa, jokin syrjäytyminen ei haittaa, esimerkiksi
luennoitsijan esimerkki partiolaisuudesta syrjäytymisestä ei haitannut häntä
lainkaan. Toisaalta minun syrjäytymiseni työelämästä melko varmasti horjuttaisi
elämääni ja vaikuttaisi haittaavasti siihen ja syrjäytymisen laatu olisi
vakavaa. Luennolla tuli keskustelua myös sosiaalisen syrjäytymisen
salakavaluudesta. Syrjäytynyt voi olla myös sisäisesti vaikka näennäisesti
onkin mukana instituutiossa. Työyhteisössäni on viimeisen vuoden aikana ollut
kaksi ihmistä uupumuksen takia sairauslomalla. Ovatko he olleet hetkellisesti
syrjäytyneitä työelämästä tuolloin? Paineet ovat käyneet liian koviksi eivätkä
mikrovoimavarat ole enää kantaneet. Tämän hetkisen maailman kiireineen ja
aikatauluineen tulisi ottaa kantaa myös hetkellisesti työelämästä
syrjäytyneiden auttamiseen.
3. Yhteiskunta ja elämänhallinta
Kolmantena luentopäivänä Ulvinen jatkoi syrjäytymisestä. Tämä, jos mikä
kertoo kasvatussosiologian tarpeesta ja sosiaalisoitumisen tärkeydestä. Suomessa
on jo syntymästään syrjäytyneitä lapsia. Lapsia, jotka syntyvät suhteellisen
kaoottisiin elinolosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden elänyt epäilee jo valmiiksi
kaikkea, hänen sosiaalisuutensa on jo valmiiksi haurasta ja heikkoa. (Ulvinen,
20.11.2014). Syrjäytyneen lapsuuden eläneellä ei ole luottoa toisten ihmisten
tekemisiin tai sanomisiin, saati että hän uskaltaisi itse tuoda julki omia
ajatuksiaan. Yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen, syrjäytyminen jo viattomassa
lapsuudessa voi johtua monesta seikasta: päihteet, huumeet, taloudelliset
vaikeudet… Kuten Ulvinen totesi, nämä lapset voidaan pelastaa huostaanotolla
(Ulvinen, 20.11.2014).
Yhteiskunnasta syrjäytyminen ja yhteiskunnan käsitteen prosessointi sai
minut kyseenalaistamaan yhteiskunnan, tai sen mikä on yhteiskunta. Olen
mieltänyt yhteiskunnan ihmisten rakenteiden kokonaisuudeksi, meidän
elämäksemme. Yhteiskunta muuttuu ajan mukana ja yhteiskunnassa on eri
kulttuurisia yhteiskuntia sisällään.
Juoskaa seinää päin, niin tiedätte missä yhteiskunta on; provosoi luennoitsija
Ulvinen (Ulvinen, 20.11.2014). Onko yhteiskunta siis pelkät rakenteet,
konkreettiset seinät? Entäpä normit ja arvot, ihmiset siellä, ajatusmaailma,
tahto ja suunta, politiikka? Tästä olisin niin kovin halunnut keskustella,
mutta tallenteenkatsominen ei tähän harmikseni mahdollistanut. Miellän
yhteiskunnan ennemminkin sovituiksi laeiksi, toiminnoiksi ja tahdoksi. Yhteiskunta
on kaikki ihmiset, jotka suostuvat toimivaan määritellyllä tavalla (Ulvinen,
20.11.2014). Eli ei sittenkään pelkät rakenteet. Todennäköisimmin tämä kaikki
yhdessä ovat yhteiskunta.
Elämänhallinta hallitsi kolmatta luentopäivää. Aihe on nykyaikaan
tarpeellinen ja varsin pinnalla. Elämänhallinta kuvaa ihmisten
toimintamahdollisuuksia ja vaikutuskeinoja omaan elämään. Se voidaan jakaa
ulkoiseen ja sisäiseen elämänhallintaan. Ulkoinen elämänhallinta on kunkin
sosiaalisen yhteisön tuki, käytännössä se ympäristö jossa eletään. Ehyt
sosiaalinen tausta auttaa elämänhallintaan. (Ulvinen, 20.11.2014.) Tästä siis
ponnistaa ihmisen kyky hakeutua koulutukseen ja työelämään, sosiaalinen piiri
on kouluttautunut. Ulkoista elämänhallintaa heikentävät pakot ja kontrollit
(Ulvinen, 20.11.2014). Pakot, jotka siis johtavat kierteeseen, voiko jopa
johtaa syrjäytymiseen? Olen eräiden sukulaisteni kohdalla tätä asiaa miettinyt.
Perheen vanhemmat ovat pitkän osan vuotta työttöminä, tekevät silloin tällöin
keikkoja erinäisille yrityksille ja silloin pitkääkin päivää. Ja siitä he
valittavat. He eivät haluaisi töihin ja valitusta on työajasta ja työnteosta.
Toisaalta on myös valitusta rahanpuutteesta. Perheessä on kaksi juuri lukiotaan
päättävää poikaa. Huolestuneena olen kuunnellut heidän puheitaan
tulevaisuudestaan – mihin opiskelemaan, entä töihin… Pelkään, että vanhempien
luoma ajatusmaailma työnvieroksunnasta periytyy. Ikäväkseni nämä
kasvatussosiologian opinnot ovat vahvistaneet pelkoani.
Sisäinen elämänhallinta vahvistaa kykyä sopeutua ja toimia joustavasti. Jos
hallinta on vahva, ihminen pystyy sopeutumaan suhteellisen helposti uusiin tilanteisiin.
Hyvä itsetunto ja myönteinen minäkäsitys ruokkivat menestystä. (Ulvinen,
20.11.2014) Positiivinen kehäkin voi syntyä. Heikko itsetunto ja negatiivisuus
voivat johtaa toisaalta taas syrjäytymiskierteeseen, kun usko itseen loppuu
eikä uskota onnistumisiin. Ihminen voi selviytyä melkein mistä vain kun hänellä
on vahva sisäinen elämänhallinta!
Luennolla tuli esille termi attribuutioerhe. Normaali, eli Minää tukeva
attribuutioerhe, tarkoittaa sitä, että ihminen onnistuessaan uskoo kaiken
olleen omaa ansiotaan ja toisaalta taas epäonnistuessaan syyttää toisia.
(Ulvinen 20.11.2014.) Mielestäni on mielenkiintoista, että tämä on normaalia
käytäntöä. Minkä ikäiselle se on normaalia, onko se normaalia jossain tietyssä
kasvuvaiheessa? Itse olen törmännyt työelämässä useisiin henkilöihin, joilla on
normaali attribuutioerhe. Mielestäni tuo piirre syytellä toisia on
epämiellyttävä ja luo itsekkään kuvan henkilöstä. Miten se voi olla normaalia? Jos
Minää tukevaa attribuutioerhettä ei ole, nuori ajattelee onnistuessaan
opettajan tehneen helpon kokeen ja epäonnistuessaan toteaa vain
yksinkertaisesti olevansa huono (Ulvinen, 20.11.2014). Eli kyllä tämä erhe
kuuluu johonkin kasvun vaiheeseen ja aikuisen ei tule ajatella ”normaalin”
attribuutioerheen tavoin.
4. Valinnat elämässä
Ihminen on lukuisten valintojen edessä elämässään. Jo nuorena ihminen
joutuu tekemään valintoja tai tekee niitä huomaamattaan. Lapsen ja nuoren
koulu-urapolkuvalinnat tehdään strategisissa valikoitumispisteissä. Ihminen
valitsee mihin suuntaan on menossa, asetettuaan tavoitteensa elämälleen.
(Ulvinen 20.11.2014.) Missä vaiheessa ihminen on valintoja tekevä ihminen?
Kasvatushan on lapsen kasvattamista inhimilliseksi ihmiseksi. Onko kasvatus
päättynyt jo päiväkotia valittaessa, kun ihminen kerran tekee valinnan?
Saivartelua, tiedän. Mutta kuitenkin vanhemmat valitsevat hyvin pitkälle niin
päivähoidon, esikoulun kuin alakoulun lapselleen. Omienkin lasteni kohdalla
olemme mieheni kanssa tehneet valintoja: tyttäremme aloitti vauvauinnin kolmen
kuukauden ikäisenä, kävi värikylvyissä ja päätyi liikuntapainotteiseen
päiväkotiin. Tulemme valitsemaan myös hänen koulunsa. Hän ei ole itse näitä
valintoja vielä tehnyt. Nyt viisivuotiaana hän on alkanut esittää kantojaan
mikä harrastus häntä kiinnostaa, seurauksella, että telinevoimistelu päättyi ja
ratsastus alkoi. Missä vaiheessa lapsi sitten itse valitsee, milloin on kyse
ihmisen valinnasta, milloin vanhempien päätöksestä?
Lapsi on kasvanut paljon siirryttyään peruskouluun. Onko peruskoulussa
valintoja tekevä nuori itsenäisesti niitä tekevä tai onko hän edes kypsä
tekemään pitkälle elämää ohjaavia valintoja jo 14 -vuotiaana? Kielet,
matematiikka… Entäpä sitten peruskoulun päättävät alaikäiset 16 -vuotiaat -
miten kypsä tai ihmiseksi kasvanut ihminen silloin on kyseessä? Onko hän valmis
tekemään valintoja loppuelämäkseen, viimeiseksi 70 vuodekseen? Kuinka paljon
tausta vaikuttaa, kuinka paljon perheen puheet? Onko tässä se paikka, jossa
syrjäytyminen periytyy? Näitä asioita pohtiessani ja opiskelijatovereiden
kanssa keskusteltuamme tulee väistämättä mieleen ajatus, että meidän
yhteiskuntamme asettaa liian suuria vastuita jo todella nuorten ihmisten
harteille.
5. Emile Durkheim
Emile Durkheim on kasvatussosiologian isä (1858–1917). Hän oli ensimmäinen,
joka määritteli miten kasvatus jäsentyy yhteiskuntaan. Durkehimin mukaan yhteiskunta
on itseään ylläpitävä kokonaisjärjestelmä, eli pyrkii organisoitumaan niin että
voisi jatkaa olemassaoloaan. Kaikki yhteiskunnan osajärjestelmät organisoituvat
ylläpitämään järjestelmää. (Ulvinen, 21.11.2014.) Kasvatus on moraaliin
pohjautuvaa systemaattista, metodista sosiaalistamista ja parhaiten tämä
tapahtuu koulussa, jossa pedagogi edustaa yhteiskunnallista moraalia. Koska muu
(esim. kotikasvatus) on liian sattumanvaraista eikä se voi edustaa yhteiskunnan
moraalia. Pedagogi ei tässä järjestelmässä ole yksi ihminen vaan
yhteiskunnallinen rooli, kuka tahansa opettaja siis. (Ulvinen, 21.11.2014.)
Edellä kuvatut Durkheimin perusajatukset kasvatukselle ovat peräisin viime
vuosituhannen alkupuolelta. Määritelmän relevanttiutta on tarpeen pohtia nykyaikana.
Toki toivoa sopii, ettei kukaan ehkä täysin durkheimilaisittain ajattele enää.
Kasvatus on yhteiskuntamme määrittelemä asia ja omien normiemme ja arvojemme
mukaan mitataan kasvatuksen onnistuminen. Kurssin alussa pohdin, että kasvatus
saattoi ennen tapahtua parhaiten kouluissa, koska vanhemmilla riitti kiirettä
huolehtia päivittäisestä selviytymisestä. Ajatukseni taustalla on se, että
nykyään vanhempien ulottuvilla on enemmän tietoa kasvatuksesta, normeista,
arvoista sekä tulevaisuuden mahdollisuuksista. Toisaalta koulut ovat kasvaneet
giganttisen suuriksi – onko siellä kasvattajalla aikaa paneutua jokaiseen
lapseen ja opastaa häntä moraalisesti oikeaan suuntaan? Olisivatko pienet
koulut sitten se ratkaisu? Voi olla, mutta kustannukset tulevat esiin.
Synnyinseudullani lakkautettiin tänä syksynä koulu: oppilaita oli yksi
ensimmäisellä luokalla, yksi seitsemännellä ja yksi kahdeksannella. Tämä opetus
oli jo lähes kodinomaista, sillä lapset olivat niin eri-ikäisiä keskenään ja
opettajalla oli täysin aikaa keskittyä ja tutustua jokaiseen. Mutta miten käy
sosialisaation, miten yhteiskuntaan tutustumisen, kenen valinnoista on silloin
kyse: lapsen vai aikuisen?
6. Sosialisaatio
Sosialisaatiosta on kysymys kulttuurista, yhteisöstä ja yhteiskunnasta;
kasvun ja kasvatuksen toteuttajina ovat ihmiset, joten kasvatuksessa kohtaavat
ihmisyksilön elämänkulku ja sosiaalisen elämänmuodon uusintamisen ehdot.
Luennoitsija sanoi, että ilman ihmisiä tämän kaltaista sosialisaatiota ei
tapahdu. (Ulvinen, 22.11.2014.) Ihmisen sosiaalistuminen tapahtuu toiminnassa
koko ajan, jatkuvasti ollaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Kun
vauva syntyy, muuttuu perheen sosiaalinen kokonaisuus. Vauva on aluksi outo ja
vieras, mutta kokonaisuudesta löytyy hänelle tila, oma paikkansa.
Psykologisemmin ihmisen sosiaalinen kehitys tapahtuu: sosialisaation kautta
yksilön muihin liittymisessä, integraatiossa yhteisöön ja yhteiskuntaan ja
yksilöitymisen kautta ihmisen minuuden ja persoonallisen identiteetin
kehittymisessä (Ulvinen, 22.11.2014). Yksilöityminen varsinkin lapsen
kehittyessä on merkittävää ja jokaisella lapsella oma-aikaista. Tyttäreni
sosiaalinen kehitys on tapahtunut ilmeisesti nopeammin kuin poikani. Tyttäreni
puhui itsestään minä –muodossa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, poikani taas
käytti pitkään etunimeään kertoessaan omista tekemisistään. Hän ei niin
nopeasti ymmärtänyt omaa yksilöllisyyttään ja eroaan äidistä.
Luennolla oli mielenkiintoista pohdintaa siitä, miten me kaikki tulkitsemme
asioita itse, omien kokemustemme kautta. Esimerkiksi LOL - nauretaanko ääneen
vai lähetetäänkö runsaasti rakkautta? Tai sitten hymiöt, meemit, emojit – millä
nimellä niitä kutsutaankaan – ovat kirjainlyhenteiden ohella yksi
tulkinnanvaraisimmista viestinnäntavoista. Käytän itse hymiötä, jossa ”itkunauretaan”.
Olen tuolloin joko kertonut ihan järjettömän hauskan vitsin tai asia on
pöyristyttävän mieletön, järjetön suorastaan. Lähetin tällaisen kerran appiukolleni.
Oli pitkään hiljaista. Sitten hän soitti, että mitä tarkoitin. Kerroin
tarkoittaneeni, että olipas hauskaa. Hän oli tulkinnut sen, että olin
loukkaantunut hänelle.
7. Yksilön minän synty
Viimeisenä luentoaiheena keskusteltiin elämänkulusta ja minän synnystä.
Kaiken perustana vuorovaikutus ja kommunikaatio muiden ihmisten kanssa; kuka
minä olen? Ilman vuorovaikutusta ei voi syntyä minä –kuvaa. (Ulvinen,
22.11.2014.) Terve ihminen reflektoi itseään toisiin ja sitä kautta muodostaa
käsitystään itsestään ja suhteuttaa itseään muihin – samalla koko
yhteiskuntaan.
Elämänkulku ja ennen kaikkea yksittäisten elämäntapahtumien vaikutus
yksilöön pohdittivat luennolla (Ulvinen, 22.11.2014). Miten tällaiset
yksittäiset tapahtumat vaikuttavat ihmiseen ja hänen elämäänsä? Meillä siirtyi
pappa ajasta ikuisuuteen kolme viikkoa sitten ja viikko takaperin oli hautajaiset.
Olimme lapsillemme (4- ja 5 -vuotiaat) kertoneet papan kuolemasta. Onneksi he
olivat käyneet tervehtimässä pappaa 12 tuntia ennen hänen kuolemaansa, niin he
näkivät kuinka väsynyt ja huonokuntoinen hän oli ja tätä kautta pystyivät ehkä
helpommin käsittämään kuoleman. Keskustelut ja hautajaiset menivätkin lapsilla
ihan eri tavalla. Vanhempi ei oikeastaan reagoinut mitenkään, totesi, että
selvä ja hautajaisissa hän oli iloinen nähdessään sukulaisia, joita harvoin
näkee ja leikkiessään puolivuosikkaan serkkunsa kanssa. Nuorempi, 4 -vuotias
poikamme, oli erittäin kiinnostunut kuolemasta. Hän kyseli tarkkaan miksi pappa
kuoli, miten pappa kuoli ja mihin pappa meni. Suuri huoli hänellä myöskin oli
mummon yksinäisyydestä - onko mummolla joku edes seurana. Hautajaisissa hän
seurasi tarkasti arkun viereltä koko tapahtuman ja itki. Hän itki, sillä hän
olisi halunnut "nähdä papan vielä edes yhden kerran". ”Tämmöinen se kuolema sitten oli”, hän totesi
kun lähdimme haudalta seurakuntatalolle. Seuraavana päivänä hän kysyi, että
milloin mummo kuolee. Pappi oli sanonut, että pappa odottaa mummoa sitten
taivaassa, että joutuuko pappa odottamaan kauaa. Mitenköhän nämä tapahtumat
vaikuttavat lapsiemme elämänkulkuun? Molemmille asiat käytiin läpi yhtä aikaa
ja samoin sanoin, reagointi oli kuitenkin hyvin erilainen jo nyt. Olimme
yllättyneitä nuoremman pohdinnoista, mutta myöskin tyttäremme hiljaisuudesta
asian suhteen. Teimmekö kenties virhevalinnan toisen kohdalla puhuessamme näin
paljon kuolemasta – mutta toisaalta, kumman kohdalla?
8. Yhteiskunnan uusintaminen
Kasvatussosiologian isän mukaan yhteiskunta toimii uusintaakseen itseään ja
pitääkseen yllä järjestelmäänsä. Koin viimeisen luennon (22.11.2014) yhden
aiheen erittäin osuvaksi ja jokaisen opettajan, kasvattajan, tulisi nämä asiat
sisäistää. Näin voimme onnistua kasvatustyössämme.
Yhteiskunnan uusintamisen peruspiirteitä on seitsemän Ulvisen mukaan.
Ensimmäisenä on sosiaalisten suhteiden jatkuvuuden ylläpitäminen. Ihmisten
täytyy olla yhteyksissä toisiinsa ja toimia yhdessä, jotta yhteiskunta pysyy
kasassa. (Ulvinen, 22.11.2014.) Mikäli elämäntapaintiaanit ja muut erakoituvat
sielut pääsevät valloilleen, sosiaalinen maailmamme hajoaa ja
yhteiskuntajärjestelmä sortuu. Toisekseen kielen, kulttuurin ja näitäkin
laajempien sosiaalisten järjestelmien tuottaminen ylläpitää yhteiskuntaa
(Ulvinen, 22.11.2014). Tämähän toisaalta tarkoittaa, että maailmassa on yhtä
useita yhteiskuntia kuin on kieliä ja kulttuureita, eikö? Voiko esperandon
kehittämistä pitää yrityksenä luoda yksi jättiläisyhteiskunta, jossa kaikilla
olisi sama kieli? Palaamme jälleen ajatukseen siitä, että yhteiskunta on
mielestäni paljon muutakin kuin vain rakenteet. Kolmanneksi uusiutuminen kaipaa
tarkoituksenmukaista sosiaalista toimintaa, joka tulevaisuudessa mielletään
kehittämiseksi (Ulvinen, 22.11.2014). Tämä on todellista pienemmissäkin
mittakaavoissa. Huomaan omassa työssäni kehitystyömme olevan tällä hetkellä
mukana olevien mielestä villiä ja turhaa, kun taas jopa vuoden päästä tilanne
nähdään itsestäänselvänä ja ihmetellään kuinka aiemmin toimittiin toisin.
Toisaalta taas historia toistaa itseään, pitkän aikavälin jälkeen vanhat
toimintatavat ”keksitään” uudestaan. Yhteiskunnassakin näin varmasti tapahtuu,
vihreät aatteet ja luonnonmukaisuus vievät meitä lähemmäs alkulähteitämme.
Paras ja samalla velvoittavin lause tuli luentosarjan lopussa: Päivittäisessä
arkielämässä koettu on tärkeintä (Ulvinen, 22.11.2014). Nimenomaan, eletään
jokainen hetkemme täysillä, nautitaan elämästä ja arjesta. Kaikki se eläminen
kasvattaa meitä, tekee meistä yhteiskunnan osia ja kehittää yhteisöjämme.
9. Loppupohdintoja
Kasvatussosiologian luennot antoivat minulle
paljon ajattelemisen aihetta. Uusi kasvatussosiologia viittaa siihen, että koulutieto on aina
sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakennettua, eli koulun rakentamaa. Tai niin
kuin työssäni tulee esille: teemme koulutuksen ja tarjoamme sitä
henkilökunnalle. Itseasiassa meidänhän tulisi kuunnella henkilökuntaa ja
tarvekartoituksella tehdä heille räätälöityjä koulutuksia. Tässäkin voi pohtia,
että kuinka jäljessä koulun opetus kulkee, kun muokataan aina vallalla oleviin
arvoihin sopivaksi, sehän on jo tapahtunutta. Ajatellaanko kuinka paljon
eteenpäin? Yrityksissä laaditaan suunnitelmia strategioiden pohjalta
seuraaviksi viideksi vuodeksi – näin pitäisi mielestäni koulumaailmassakin
toimia.
Ihminen ei voi poistaa omaa kulttuurista ymmärrystään kasvatuksestaan,
sanoi luennoitsija (Ulvinen, 21.11.2014). Todella tärkeää on siis opettajan
pätevyys ja ajan tasalla yhteiskunnassa pysyminen, jottei tule kasvatettua
lapsia vinoon. Kuinka paljon tällainen oma ymmärrys saa sitten näkyä? Olin
havaitsevinani monia asenteita luennoitsijalla ja koin, että hänellä tuli
annettua paljon asennekasvatusta tässä samalla. Se oliko tämä hyvää kasvatusta
vai ei - minua ainakin henkilökohtaisesti moni asia särähti korvaan – jää
nähtäväksi. Tai sitten tahallista kasvattajan harjoittamaa provosointia.
Kohdallani tapahtui myös se klassinen, riski jonka jokainen opettaja ottaa
kokeillessaan rajojaan, oppijan turhautuminen: miksi minun täytyy kuunnella
häntä, ottaa hänestä oppia, kun ajatusmaailmamme eivät kohtaa.
Pohdin niin
omaa elämääni, kuin lasteni kasvatusta, mutta myös työskentelyäni kouluttajana.
Haluan oppia kasvatussosiologiasta lisää, tutkia ja pohtia.
Lähdeluettelo
Ulvinen, Veli-Matti,
Kasvatussosiologian luennot, 18.-22.11.2014, Oulun yliopisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti